Tyhjä huone

Mulla on kaksi kämppistä. Ne on molemmat mun parhaita ystäviä. Een tunsin koulusta ja Ässän kanssa olin monta vuotta samassa jengissä. Olin niin onnellinen viime vuonna kun sain tilaisuuden muuttaa kahden niin ihanan tytön kanssa unelmakämppään. Tulisi niin hyvä vuosi! Miksei montakin tällä porukalla!

Muutettiin ja kaikki oli kuin kuvittelinkin. Biletettiin ja dokattiin yhdessä. Mutta baari-illan jälkeen ei tarvinnut enää mennä yksin kotiin vaan mun tytöt tuli samaan osoitteeseen. Voitiin kärsiä darrasta yhessä seuraavana aamuna ja polttaa ketjussa röökiä partsilla. Katottiin yhdessä iltaisin telkkaria, hengattiin ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Oli niin huoletonta ja tuntui että nyt eletään.

Nyt kun kämpässä on asuttu yli kymmenen kuukautta, niin onko asiat samalla tolalla? Osittain kyllä ja osittain ei. Käydään vieläkin aika paljon ulkona tyttöjen kanssa ja ollaan vieläkin parhaita ystejä. Muttamutta. Molemmilla tytöillä on tällä hetkellä unelmiensa miehet, joiden kanssa ne seurustelee. Molemmat on niin onnellisia jätkiensä kanssa ja haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan "valittunsa" kanssa. Kun nähään niin jutellaan niiden parisuhteista tai huimista ongelmista("Siis tän on pakko olla over kun mun poikkis ei vastannu mun viestiin vaik se on baaris!!") Sit saan vakuutella koko illan, ettei näin varmasti ole. Sillä tiedänhän minä, seuraan erityisen läheltä kuinka nämä kaksi paria ovat niin match-made-in-heaven.

Kaikista ärsyttävintä on sääli. Mä en halua että mua säälitään, mutta eipä ole kauheasti vaihtoehtoja kun kämppä on täynnä miehiä, kuuluu vaan niin iloista kikatusta muista huoneista ja minä istun yksin huoneessani dataamassa. Mä niin tiedän että oon ansainnu parempaa mutta EN tarvitse kämppisten rohkaisevia sanoja "kyllä säkin sen vielä löydät.." Argh! Pahin kommentti oli kun Ee kerran sanoi mulle että käy mun kanssa niin paljon baarissa sen takia että toivois mun löytävän sieltä jonkun. Voih, mikä marttyyri! Mä oon käyny niin paljon Een kanssa baarissa etten vain halua uskoa että se olisi nykyään vain jotain armoseuraa mulle.

Siis eihän sinkkuilu periaatteessa ole paha, mutta kun asuu noiden kahden kanssa niin varsinkin illat tuntuu sietämättömilta. Een poikkis käytännössä asuu meillä ja Ässä on niin monet yöt omalla jätkällään. Oon nykyään vaan niin paljon yksin omissa oloissani että joskus tuntuu kuin olisin joku syrjäytynyt surkea tapaus. Ehkä mä olenkin. Alussa meillä oli kolmistaan niin kivaa että muut kaverisuhteet jäi tosi vähälle. Nyt kun tyttöjä juuri ja juuri näkee ilman toista puoliskoaan niin turha enää itkeä vanhojen kavereiden perään. Yksin tässä ollaan.

Ja kun tulee vielä se probleema vastaan, etten osaa olla yksin. En vain osaa enkä pysty! Minullahan on kaksoissisko jonka kanssa olen aina ollut erittäin tiiviisti. Lapsenakin olin aina siskon ja kavereiden kanssa, en tarvinnut omaa rauhaa missään nimessä. Sama jatkui kun kasvoin. Aina piti olla menossa kavereiden kanssa tai harrastuksissa. Aina kun jäin yksin tekemättä mitään, paikalleen, niin siitähän se alkoi. Synkät ajatukset. Heti. Se on ihan sairasta! Kyllähän yksin pitäisi osata nauttia vaikka vapaasta viikonlopusta!

E-ei. Nytkin ahdistaa niin hemmetisti. Odotan vaan että kello lyö puoli yksitoista ja voin mennä nukkumaan. Sitten tuleekin jo aamu ja pääsen töihin, kiireeseen ja ihmisten keskelle. Ei ehdi miettimään esim. näitä asioita:
"Kännykkä soi vaan kun äiti tai sisko soittaa"
"Oon syönyt ihan liikaa herkkuja yli viikon ja lihonut. Ällöä"
"Mr. Futari on selkeästi estänyt mut mesessä"
"Mr. Hifk on taas mesessä eikä puhu mulle. Tietenkään"
"Mulla on ollut niin pitkään kaikkia säätöjä, mutta tällä hetkellä ei yhtään k-e-t-ä-ä-n"
"Röökit on loppu"
"Huomenna alkaa 12 päivän työputki"
"En tiedä yhtään mitä teen juhannuksena ja varmasti tytöt haluaa vaan olla niin poikkisten kanssa vaikka ei sitä mulle suoraan sanokaan"

Äh. Mä meen röökille vaikka onkin enää kaks jäljellä. Nekin pummin Eeltä ennen kuin se lähti poikkikselleen yöks.