Don't worry!

Hmm. Kun on niin isot elämänmuutokset edessä niin pakko myöntää että tässä ollaan aika usein aika suurten kysymysten äärellä. Kaikki on mennyt täällä niin paljon paremmin kun saatiin juteltua tyttöjen kanssa, kissa nostettiin pöydälle ja helpotti aivan selkeästi kaikkien oloa. Niin helppoa se on! Katselin yksi ilta vähän noita terapiahommia ja en tiedä. Auttaisihan se varmasti mutta onko se nyt tarpeellista? Voisiko ulkopuolisen mielipide kuitenkaan muuttaa asioita niin paljon? En oikein tiedä. Jotenkin tuntuu oudolta ajatukselta varata aika jollekin keski-ikäiselle tädille vain puhuakseen omista ongelmista, omista ajatuksista. Mistä aloittaa herranjumala! Miten joku voisi auttaa minua paremmin kuin minä itse, kukaan muu ei tiedä taustojani, menneisyyttäni ja miten sen kaiken voisi pohjustaa niin että toinen osaa ymmärtää? Miten pukea sanoiksi tämä kaikki ajatuksenvirta niin että se helpottaisi oloa, niin että se auttaisi minua ymmärtämään itseäni paremmin. Kuulostaa niin mielettömältä projektilta etten tiedä olisiko minusta siihen. Minun elämäni on minun. Minun ajatukseni ovat minun. Ne eivät ole muiden ongelmia, eivät ainakaan sellaisen ihmisen joka ei edes minua tunne saati sitten ymmärrä! En halua että minut vain lokeroidaan johonkin kategoriaan, tämä on niin paljon monimutkaisempaa kuin ahdistus tai alakuloisuus!

Mutta tosiaan, tilanne on parempi ja sen takia olen lykännyt ajatusta terapiasta. Töissä on mennyt suht jouhevasti. Olen nähnyt kavereita, ehtinyt jutella paljon Ässän ja Een kanssa. Ei tunnu yksinäiseltä saati näkymättömältä enää. Enimmäkseen viime aikoina olen vain ollut väsynyt, sekaisin ja poikki liiallisesta työnteosta. Nyt tulee huomenna 10 päivän putki mutta sitten sekin on ohi. Ihan hullua! Salille en missään nimessä ole jaksanut mennä, hyvä kun kauppaan jaksan raahautua. Silkkaa hulluutta tämäkin kun rahaa en edes sinänsä tarvi että pitäisi näin vaivautua vetämään itseään piippuun. Mutta kun pitää suorittaa niin vain pitää.

Syy miksi tänne tulin taas kirjottelemaan on Mr. Futari joka on tehnyt paluun kuvioihin. Pari kertaa ollaan satuttu meseen samaan aikaan ja jotain juteltu. Futari on koko ajan yrittänyt järkätä tapaamista ja tänään sitten nähtiinkin pikaisesti meillä. Ei puhuttu mitään viime kerran avautumisestani, ei mitään lähdöstäni. Oltiin vain lähekkäin, molemmat ovat selkeästi sitä juuri kaivannutkin. Oli ihana puhella kuulumisista ja hieroa Futarin selkää. Olla lähellä rennosti ja jutella vaan. Futari on toisaalta niin monimutkainen tapaus, toisaalta ei. Kun puhun Futarista muille, niin hän vaikuttaa aina erittäin sekopäältä. Onhan Futari täynnä pikkuoutouksia, mutta jotenkin se kaikki viehättää minua. Jokainenhan varmasti unelmoi löytävänsä sen oman hiomattoman timanttinsa, sen jossa muut eivät näe mitään mutta itse näkee kaiken. Futarin kanssa on niin mutkatonta, niin rauhallista. Ei päätäpahkaa ihastumista, rakastumisen kärsimystä. Vain hyvää oloa kun toisen kanssa on niin helppo olla. Luulen että se on se avain pidempään suhteeseen. Ei mitään järkyttävää tunnekuohua ja kärsimystä kun omat pilvilinnat lopulta musertuvat. Nyt ei ole niin. Nyt kaikki on jotenkin helpompaa, normaalimpaa. Ehkä tämä on avain tulevaisuudessakin? Ehkä olen ennen etsinyt vääränlaista tunnetilaa ja siksi joutunut pettymään?

Mutta. Jos ihme tapahtuisi ja tämä alkaisikin toimia omalla painollaan. Entäs sitten? Muutama kuukausi mukavaa yhdessäoloa mutta se tuska kun joutuisin jättämään sen kaiken! Jos pelkään yksinäisyyttä niin entäs sitten jos joutuisin jättämään oman kullan taakse ja jatkamaan yksin matkaa? Haluanko edes yrittää saada tätä toimimaan kun tiedän että se johtaisi vain pahaan oloon? Mutta en vain halua tällä hetkellä olla yksin, pakko ottaa se "riski" että tästä tulisikin jotain suht toimivaa. Outoa pelätä kerrankin sitä että asiat onnistuisivat minun ja jonkun välillä! Sitähän olen vain niin kauan toivonutkin! Kyllä elämä vain osaa kääntää asiat päälaelleen.