Just my luck!

Äh, työstressi jatkuu aivan kamalana. Tää on kyllä ollut elämäni hirvein työviikko! En edes jaksa kerrata kaikkea, asiat on vain ollut niin pielessä joka päivä. Ihan kuin tämä ei olisi tarpeeksi, niin meidän hullu pomo vain hengittää niskaan ja yrittää pelastaa maailman päivässä, saa hulluja raivareita joka paikassa saaden kaikki raivon partaalle. Pari työntekijää on jo ärähtänyt sille, kun herra luulee tietävänsä kaiken ja voivansa tehdä kuinka itse haluaa parin päivän työkokemuksen jälkeen. Tuolla asenteella ei meidän talossa kauaa pysytä.

Noh tästä päivästä kuitenkin sen verran, että kassajärjestelmä kaatui pariksi tunniksi ja unohdin varaston ainoan avaimen varastoon. Olin alkaa itkeä kun tajusin tilanteen, hullu diktaattori varmasti laittaisi mut hirteen! Onneks sain sniikattua avaimen monen mutkan kautta ja kukaan johtoportaasta ei saanut tietää mokastani. Olen joskus vain niin ovela..

Mun kirjoitustyylini on muuttunut aika paljon ekoista teksteistä. Johtuu varmaan siitä, että olen nykyään niin paljon enemmän oma itseni. Kävin vähän aikaa sitten niin pohjalla, mutta nyt olo on niin huimasti parempi ettei voi kuin vain ihmetellä omia tuntemuksia niiltä ajoilta. Tietenkään eivät ne ajatukset ole kokonaan kadonneet, nyt ei puhuta mistään ihmeparantumisesta. Enää ne ei ole kuitenkaan niin kokonaisvaltaisia kuin pari viikkoa sitten. Kyllä vieläkin ketuttaa, mutta noh, elämä on!

Rupesin tänään miettimään, että miksi mulla on aina niin kova tarve ylisuorittaa. Miks oon tehnyt 7 kk kahta duunia? En vaan näe asiassa mitään pointtia. Miks en koskaan voi tyytyä normaaliin, vaan on vaan pakko vetää homma ihan överiks. Mutta oonpa tehnyt välivuoteni aikana niin paljon duunia ettei vähään aikaan tee mieli kassan taakse.

Ei väsytä, mutta pakko mennä nukkuilemaan kun kännykkä lirkuttaa mut taas hereille kuuden aikaan huomenna. Mikäköhän kriisi/kaaos mua huomenna töissä odottaa?

Sleepy Eyes

Huoh. 12 päivän työputki meneillään, vielä 9 jäljellä ja nyt jo väsyttää. Oon kuitenkin jaksanut tehdäkin jotain duunin jälkeen, mitä luultavasti ei enää tapahdu 10:nnen päivän jälkeen...

Asioita, mitkä on hyvin tällä hetkellä? Noh, Futarin kanssa on mennyt ihan mukavasti. Nähtiin viimeksi muutama päivä sitten. Perushengailua ja mulla oli kivaa vaikka Futari oli ihan sairaan väsynyt ja aika vittuuntunut. Musta se oli vaan aika söpöä... Oon kyl niin ylpee itestäni koska oon muuttanut niin omaa asennoitumistani Futaria kohtaan. Osaan nähdä sen niin uudessa valossa. Kerrankin en stressaa oikein mistään tässä hommassa. En siitä milloin nähään ens kerran, en suutu jos en ymmärrä sen käytöstä. Oon vaan. Kerta se on ensimmäinenkin!

Tosta tulikin mieleen että menneisyys kummittelee kun Raksamies, exäni helmikuun ajoilta, soitti mulle lauantai-iltana pariin otteeseen kolmen ja neljän aikaan yöllä. Tarkoitusperät jäivät mysteeriksi sillä ei todellakaan kiinnostanut vastata exän kännipuheluihin. Onhan se ennenkin kuultu: "Voinks tulla yöks?"(öö, ei todellakaan irtoo enää!) ja "Miks jätit mut?"(tulin järkiini...). Pääsis jo yli, siitä hommasta on niin kauan!

Duuni on sujunut hyvin, mutta maanantaina meillä alotti uus yli-innokas pomo, josta en tykkää ollenkaan, suorastaan inhoan sitä! Paikat oli ihan sekasin juhannuksen jälkeen. Se tuli mun beesiin heti aamusta, kyseli vain tyhmiä kysymyksiä, hengitti niskaan ja kirjotti muistiinpanoja kaikesta mitä tein. Se luulee olevansa joku maailmanvaltias ja luulee voivansa määräillä mua miten haluaa. Siinäs yrittää. Mulla ei ole mitään Hanken-koulutusta, mutta älyä ja päättelykykyä(ja ehkä ylpeyttäkin aika paljon..) löytyy. Niillä on menty jo 7 kuukautta, joten turha tulla hyppimään silmille. Siinäs yrittää kyykyttää, mutta mäkin osaan tapella ja niin aionkin. Enää 2 kk jäljellä joten i-h-a-n s-a-m-a jos mun naama ei miellytä. Elämä on. Rankkaa tulee olemaan tää loppurutistus, mutta pakko jaksaa vielä hetki...

Kun joku ällö 50-v autokuski tööttäili mulle autostaan kun olin viemässä ROSKIA duunissa, niin kolleegani sanoi sen, minkä jo tiedän. "Vedät kyl niin outoja tapauksia puolees.." Niin, creep magnet. That's me.

Mutta muuten menee ihan hyvin kai.

Ju-ha-nn-us

Voi han vi de o. Juhannus on päällä ja noh, eilinen ei mennyt kovin vahvasti. Menin siskoni kanssa Onnelaan viettämään railakasta juhannusta ja sitähän se sitten olikin. Virtaset oli häppärin ajan euron ja minähän sitten humautin 4 niitä sen tunnin aikana. Virtasistahan sekoan hieman. Saatiin parit känniriidat siskon kanssa aikaseksi ja lopulta se löys meille seuraa. Joku paparazzi-malli ja sen "manageri". Sisko kaappas tän managerin joten mulle jäi tämä ärsyttävän ylimielinen "oon niin kuuma" -malli. Siskolla oli niin hyvä meininki sen äijän kanssa että oli munkin sitten pakko innostua. Meillä oli aika kuumia hetkiä, mutta oli selvää että ei kuitenkaan oikein kiinnostanut kumpaakaan. Kun meno alkoi sitten liikaa kuumenemaan, niin lähin menemään aika vikkelästi. Oli niin huono omatunto Futarin takia. Yks on töissä koko juhannuksen ja mä vaan käyn nuolemassa jotain egoisti mallinalkuja. Yöks.

Ihan kun ei olisi ollut tarpeeksi morkkis. Mitäs sitten kävikään? Aloin sitten kävellä kotiin. Otin korkkarit jalasta ja kävelin paljain jaloin Kampissa. Sitten taksi kurvasi eteeni ja tarjosi kyytiä kotiin, koska kuski ei kuulemma halunnut että kävelisin paljain jaloin kotiin. Ajattelin että mikäs siinä. Olin niin iloinen ilmaisesta kyydistä etten edes alkanut epäilemään kun kuski vaati minua istumaan etupenkille. Juteltiin sitten niitä näitä ja kun kuski kurvasi kotini eteen, niin hän halusi vielä jutella. Puhuttiin jotain ja sitten kuski halusikin jo antaa mulle "juhannushalin". Sitten kaikki kävi niin nopeasti että känninen mieleni ei edes seurannut, jouduin shokkiin. Kuski alkoi kähmiä minua ja kehua "timmiä kroppaani". Olin vain niin sekaisin etten tajunnut tai halunnut tajuta. Kuski pyyteli minua koko ajan Hietsuun "katsomaan auringonnousua". Onneksi sain pian koottua itseni ja lähdin vain menemään. Hyi vittu! Menin äkkiä kotiin ja hajosin ihan totaalisesti. Oli vain niin likainen olo. Olin aivan hysteerinen, ei tällaista voi tapahtua! Soitin siskolleni joka pelästyi aika paljon kun olin ihan sekaisin ja lupasi tulla yöksi mutta aloin jo rauhottua joten pärjäsin kyllä yksinkin. En vieläkään oikein tajua miten tuollaista voi tapahtua. Miten joku yli 15 vuotta vanhempi äijä voi vain napata kännisen tytön kadulta ja tehdä jotain tuollaista vielä työaikanaan? En vain ymmärrä miten irstaita ja kuvottavia miehet voivat olla. Ja miten juuri minulle käy aina jotain tällaista? Kuinka paljon paskaa minun täytyy kestää vielä? En vain ymmärrä miten voin vain koskaan luottaa miehiin kun minulle käy jotain tällaista koko ajan. Tiedän että kaikki miehet eivät ole pahoja, mutta miksi juuri ne ääritapaukset sattuvat minun tielleni?

Äh, ehkä on parasta etten vain ajattele koko asiaa. Enkä todellakaan enää koskaan mene yksin taksiin. Kehenkään ei vain luottaa. No, onneksi lähden tänään landelle ja pidetään kavereiden kanssa tyttöjen ilta. Siellä nyt pitäisi olla turvassa saatana! Mutta eiköhän meille tule kivaa.

Alkoholi tuottaa aina vain lisää ongelmia. Aina yritän turruttaa pahaa oloani viinalla, mutta seuraavana aamuna on vain pahempi morkkis. Milloin opin?

Don't worry!

Hmm. Kun on niin isot elämänmuutokset edessä niin pakko myöntää että tässä ollaan aika usein aika suurten kysymysten äärellä. Kaikki on mennyt täällä niin paljon paremmin kun saatiin juteltua tyttöjen kanssa, kissa nostettiin pöydälle ja helpotti aivan selkeästi kaikkien oloa. Niin helppoa se on! Katselin yksi ilta vähän noita terapiahommia ja en tiedä. Auttaisihan se varmasti mutta onko se nyt tarpeellista? Voisiko ulkopuolisen mielipide kuitenkaan muuttaa asioita niin paljon? En oikein tiedä. Jotenkin tuntuu oudolta ajatukselta varata aika jollekin keski-ikäiselle tädille vain puhuakseen omista ongelmista, omista ajatuksista. Mistä aloittaa herranjumala! Miten joku voisi auttaa minua paremmin kuin minä itse, kukaan muu ei tiedä taustojani, menneisyyttäni ja miten sen kaiken voisi pohjustaa niin että toinen osaa ymmärtää? Miten pukea sanoiksi tämä kaikki ajatuksenvirta niin että se helpottaisi oloa, niin että se auttaisi minua ymmärtämään itseäni paremmin. Kuulostaa niin mielettömältä projektilta etten tiedä olisiko minusta siihen. Minun elämäni on minun. Minun ajatukseni ovat minun. Ne eivät ole muiden ongelmia, eivät ainakaan sellaisen ihmisen joka ei edes minua tunne saati sitten ymmärrä! En halua että minut vain lokeroidaan johonkin kategoriaan, tämä on niin paljon monimutkaisempaa kuin ahdistus tai alakuloisuus!

Mutta tosiaan, tilanne on parempi ja sen takia olen lykännyt ajatusta terapiasta. Töissä on mennyt suht jouhevasti. Olen nähnyt kavereita, ehtinyt jutella paljon Ässän ja Een kanssa. Ei tunnu yksinäiseltä saati näkymättömältä enää. Enimmäkseen viime aikoina olen vain ollut väsynyt, sekaisin ja poikki liiallisesta työnteosta. Nyt tulee huomenna 10 päivän putki mutta sitten sekin on ohi. Ihan hullua! Salille en missään nimessä ole jaksanut mennä, hyvä kun kauppaan jaksan raahautua. Silkkaa hulluutta tämäkin kun rahaa en edes sinänsä tarvi että pitäisi näin vaivautua vetämään itseään piippuun. Mutta kun pitää suorittaa niin vain pitää.

Syy miksi tänne tulin taas kirjottelemaan on Mr. Futari joka on tehnyt paluun kuvioihin. Pari kertaa ollaan satuttu meseen samaan aikaan ja jotain juteltu. Futari on koko ajan yrittänyt järkätä tapaamista ja tänään sitten nähtiinkin pikaisesti meillä. Ei puhuttu mitään viime kerran avautumisestani, ei mitään lähdöstäni. Oltiin vain lähekkäin, molemmat ovat selkeästi sitä juuri kaivannutkin. Oli ihana puhella kuulumisista ja hieroa Futarin selkää. Olla lähellä rennosti ja jutella vaan. Futari on toisaalta niin monimutkainen tapaus, toisaalta ei. Kun puhun Futarista muille, niin hän vaikuttaa aina erittäin sekopäältä. Onhan Futari täynnä pikkuoutouksia, mutta jotenkin se kaikki viehättää minua. Jokainenhan varmasti unelmoi löytävänsä sen oman hiomattoman timanttinsa, sen jossa muut eivät näe mitään mutta itse näkee kaiken. Futarin kanssa on niin mutkatonta, niin rauhallista. Ei päätäpahkaa ihastumista, rakastumisen kärsimystä. Vain hyvää oloa kun toisen kanssa on niin helppo olla. Luulen että se on se avain pidempään suhteeseen. Ei mitään järkyttävää tunnekuohua ja kärsimystä kun omat pilvilinnat lopulta musertuvat. Nyt ei ole niin. Nyt kaikki on jotenkin helpompaa, normaalimpaa. Ehkä tämä on avain tulevaisuudessakin? Ehkä olen ennen etsinyt vääränlaista tunnetilaa ja siksi joutunut pettymään?

Mutta. Jos ihme tapahtuisi ja tämä alkaisikin toimia omalla painollaan. Entäs sitten? Muutama kuukausi mukavaa yhdessäoloa mutta se tuska kun joutuisin jättämään sen kaiken! Jos pelkään yksinäisyyttä niin entäs sitten jos joutuisin jättämään oman kullan taakse ja jatkamaan yksin matkaa? Haluanko edes yrittää saada tätä toimimaan kun tiedän että se johtaisi vain pahaan oloon? Mutta en vain halua tällä hetkellä olla yksin, pakko ottaa se "riski" että tästä tulisikin jotain suht toimivaa. Outoa pelätä kerrankin sitä että asiat onnistuisivat minun ja jonkun välillä! Sitähän olen vain niin kauan toivonutkin! Kyllä elämä vain osaa kääntää asiat päälaelleen.

Tell me how I'm supposed to breathe with no air

Eilen sitten juteltiin oikein urakalla tyttöjen kanssa ja saatiin kyllä käsiteltyä sen kahden tunnin aikana melkeinpä kaikki asiat, mitkä on eniten hiertänyt meidän välejä ja kiristänyt kämpän tunnelmaa. Ensin puhuttiin Een kanssa kahestaan tunti ilman Ässää kun se oli töissä. Se oli ihan hyvä, koska suurimmat ongelmat tässä hommassa on ollut just mun ja Een välit. Sain kerrottua kaikki ne asiat, mitä oon tännekin kirjotellu Eestä. Eihän se tyttö tietenkään kauheasti tykännyt kun sanoin ettei se ajattele muita kuin itseään, mutta totta se on viime aikoina ollut.

Toisaalta Eekin kertoi jotakin pointteja, jotka sai mut vähän ymmärtämään sen käytöstä. Sen jäbä ei sit saanut lykkäystä intistä ja lähtee kolmen viikon päästä armeijan harmaisiin. Kyllä mä ymmärrän että ne haluaa nyt viettää kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Harmittaa vain ettei se voinut kertoa sitä aikaisemmin, olisi helpottanut munkin oloa. Ajattelin että koko kesä olisi tällaistä, että meillä asuisi yksi ihminen liikaa. Eikä se Een vika oo, että sen onni muistuttaa mua mun yksinäisyydestä ja tekee mut toivottomaks. Se on mun oma ongelma, mutta mitäs mä sille voin?

Olin aika herkässä tilassa kun oltiin keskusteltu kaikista isoista asioista ja heti kun sivuttiin mun pahaa oloa, niin rupesin itkemään. En halua, että muut ihmiset rupeaa analysoimaan ja surkuttelemaan mun tilannetta, en pysty siihen. Enkä todellakaan halunnut ruveta itkemään tyttöjen nenän edessä. Kuitenkin kun yritin pakolla pitää kyyneliä poissa, itku vaan vahvistui ja lopulta rupesinkin saamaan kouristuksia ylävatsaan ja pian sitten en saanut henkeä. Rupesin ekaa kertaa elämässäni hyperventiloimaan. Oli niin outo tunne kun tuntui ettei pysty hengittämään, koska keuhkot vain työntää ilman pois kun yrität haukkoa henkeä. Onneksi se meni ohi ja ehkä se herätti Eetäkin hieman että mä oikeasti tarvisin kavereideni tukea tällä hetkellä vaikka kaikilla on aika hektiset tilanteet päällä.

Puhuin myös äsken ihanaisen Emmän kanssa puhelimessa. On niin ihana että oon saanut vihdoin Emmän kotiin! Em on käsitelly paljon samoja asioitamitä nyt käyn läpi ja sille oon aina voinut avautua tuntemuksistani. Nähdään Emmän kanssa huomenna ja ootan niin innolla koska se tulee niin tarpeeseen!

Oon myös miettinyt sitä terapia-asiaa paljon viime aikoina. Musta ja muidenkin mielestä olisi aika jo mennä puhumaan jollekin ammattilaiselle. Kallista se on, mutta koska mulla on nykyään niin hyvä rahallinen tilanne, niin ei se saa olla rahasta kiinni. Jos nyt käytän rahaa siihen että edes pystyn lähtemään ulkomaille, niin ei siinä kannata euroja laskea. Turha on odottaa että tilanne menisi vielä toivottomammaksi ennen kuin uskaltaudun vastaanotolle. Ulkomaille lähtö tulee olemaan raskasta ja siellä jos jossain yksinäisyydentunteet iskevät vasten kasvoja, niin on tärkeää että olen saanut käsiteltyä näitä asioita kunnolla ennen lähtöä. Muuten tulee liian vaikeaa ja en halua tulla kotiin vain sen takia että pieni pääni ei kestänyt.

Että näin. Koko viikonloppu on töitä, mutta Ee ja sen poikkis on koko viikonlopun poissa niin saan olla onneksi rauhassa ja vähän miettiä asioita. Vähän palautua. Kyl tää tästä, ihan varmasti.

Ehkä se toimii?

Tänään tulin kotiin, tiskasin ja tein sushia. Samalla sain vihdoin avautua kunnolla Ässälle tunteistani Een sekoiluja kohtaan. Onneksi Ässä oli ihan samaa mieltä, että näin ei voit jatkua. Tämä kämppä on koti myös kahdelle muulle ihmiselle, jotka maksavat saman verran vuokraa kuin neiti Ee. Tämä siis tarkoittaa että meidän asunto ei ole mikään turvakoti tai edes lemmenpesä nuorelle parille. Ihan sama vaikka Een kulta asuukin vielä kotona, sitten saa harrastaa vaikka puistossa istumista, ei niin ole mun ongelma. Nyt kun mulle on valjennut, että meidän ystävyys ei ole enää missään samoissa mitoissa kuin joskus, niin mulle on oikeastaan aivan sama mitä Ee musta ajattelee. Sen on vihdoin tajuttava. Viimeksi sanoin tästä asiasta yksin Eelle mutta mikään ei ole muuttunut. Nyt sovittiin Ässän kanssa että puhutaan tämä asia läpi tänään illalla, Suomen demokratiassa onneksi enemmistö jyrää ja turha yksilöiden on itkeä.. Pitää varoa etten kuitenkaan tulehduta tilannetta niin pahasti että Ee muuttaa pois. Koska itse lähden kolmen kuukauden päästä niin en haluaisi jättää Ässää pulaan ilman kahta kämppistä... Toisaalta Ässäkin on puhunut ettei haluaisi ehkä enää jäädä tänne asumaan Een ja jonkun muun kanssa kun lähden. Ymmärrän kyllä.



Sovittiin Futarin kanssa äsken mesessä että nähdään ensi viikolla. Mulla on tästä hommasta ihan hyvä fiilis vaikka on kuitenkin aika hyvin muistissa kaikki oudot asiat mitä Futarin kanssa tapahtui. Mutta nyt molemmat tietää missä mennään, yhteistä hengailua. Ei kummempaa stressiä mistään koska nyt Futarikin tietää missä mennään. Kolme kuukautta ja tämä tyttö lentää koneella kohti uusia jylhiä maisemia joten tulevaisuutta on turha jossitella. Ehkä se toimii?



Nyt on oikeasti ollut niin paljon parempi fiilis kolmena päivänä peräkkäin! Johtuu varmaan siitä että oon ehtinyt jutella Ässän kanssa niin paljon kotona niin tämä paikka ei enää tunnu niin ahdistavalta. Samoin se lamauttava yksinäisyyden ja näkymättömyyden tunne on kaikonnut. Enää ei tunnu että sänky nielee mut kun menen illalla nukkumaan. Tietenkin, koska olen niin epätasapainoinen yksilö, tajuan että tämä ei luultavasti ole ikuista. Mutta senkin takia on nautittava näistä hetkistä kun elämä jopa hymyilee hiukan!

Elaa Elaa Ee Ee

Hellou hellou, nyt on ollut jo kaks ihan hyvää päivää. Miettikääpäs sitä! Eilen päätin vältellä kotiani viimeiseen asti ja onnistuin hyvin. Näin siskoani heti töiden jälkeen. Käytiin shoppaamassa, syömässä ja vuokrattiin leffa. Sain purettua näitä juttuja jonkun kanssa joka ei asu saman katon alla ja ole näin osa samaa ongelmaa, niin se kyllä auttoi. Onneksi suurin osa ajasta meni vain höpöttäessä muista tyhmistä asioista kuten yleensä. Syssy osaa kyllä piristää kun sattuu hyvälle päälle!

Tulin sitten ysin jälkeen kotiin ja Ässällä oli tylsää, koska oli ollut koko päivän yksin himassa(siltä musta tuntuu, maistoitpa mun lääkettä prkl!!). Katoin sitten Ässän kanssa vielä V niinkuin Verikosto -leffan joka oli todella hyvä. Tykkäsin tosi paljon! Vaikka leffa ei antanut kovin positiivista tulevaisuudenkuvaa, jäi kuitenkin tosi hyvä fiilis. Mahtia dialogia ja tosi jännästi rakennettu leffa.

Se päivä siis sujui suuremmitta angsteitta kuten tämäkin. Tänään olin superahkerana töissä ja kävin salillakin tanssimassa. Saatiin Ässän kanssa sovittua monia piristäviä menoja kesän varrelle, se selkeästi haluaa olla mun seurana ja ymmärtää. Ässä on niin paras<3

Eli Ässän kanssa saatiin aika hyvin rakennettua siltaa kuilun yli. Siitä oon tosi ilonen, mutta Ee onkin ihan toinen juttu. Valaistuin taas tänään kun ymmärsin että ongelmat johtaa taas Eehen. Ee on vain niin itsekeskeinen. Ymmärsin kaavan. Kun Ee löytää miehen, niin kaikki muu unohtuu. Sen kanssa hengataan 24/7 ja millään muulla ei ole väliä. Muut ovat tiellä. Kun Ee eroaa niin ystävät saavat taas merkityksen ja sitten itketään olkapäätä vasten kunnes uusi löytyy. Sitten taas Een elämässä ei ole mitään muuta, ei ketään muuta. En jaksa enää olla ystävä silloin kun hänelle sopii. Mä tarvin tällä hetkellä ystäviäni enemmän kuin mitään ja Ee ei voi olla huomaamatta sitä. Silti Ee ei koskaan kysy mitä kuuluu, ei yritä piristää leffaillalla, ei huomioi mitenkään. Olen kuin ilmaa, pilaantunutta ilmaa. Ei käy enää. Ee ei ehkä ole muuttunut, en tiedä. Mutta mulle Ee on muuttunut. Ee ei ole enää se sama tyttö jonka kanssa vietin parhaan kesän viime vuonna kierrellen Eurooppaa. Nyt Ee on vain joku jonka kanssa täytyy elää kolme kuukautta ja sitten unohtaa, muistella hyviä hetkiä kun siltä tuntuu, that's all. Ystävätkin voi kasvaa erilleen, ei sille voi mitään. Se on elämää.

Oi, piristi myös niin kun Jo, mun lapsuudenystävä ja soulmate, tuli moikkaamaan töihin. Sain pelastettua juhannuksen kun sovittiin että mennään vanhalla nelikolla viettämään jussia landelle johonkin bileisiin. Kuulostaa niin hyvältä! Piti ensin remuta Een kanssa stadissa, mutta noh, ei tulisi enää kysymykseenkään. Nyt tulee hyvän erilainen jussi, I'm sooou excited!

Ja toinen soulmateni palailee vihdoin etelänlämmöstä perjantaina. Sille oon yleensä purkanut nämä sekavat ajatukset kuin myös Emkin joten olen niin innoissani että näämme lauantaina ja pääsemme kummatkin valittamaan, angstaamaan ja kurjistelemaan kahvikupin äärellä.

Niin muuten, Mr. Futari sitten ottikin erittäin yllättäen yhteyttä. Satuin meseen sen kanssa samaan aikaan ja herra oli niin kaveria että. Ihan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut! Oli se kyllä aika varpaillaan, heti kun heitin vähän läppää niin heti oli niin puolustuskannalla. Olisiko se oppinut mitään viime kerrasta? Voisinko ottaa rennomman asenteen tällä kertaa? Enhän mä mitään unelmien prinssiä haluaisi tällä hetkellä löytääkään, lähtö olisi liian vaikeaa. Mutta vain että olisi joku jonka kanssa olla silloin tällöin. Ettei tarvisi olla aina yksin. Joku jonka kanssa nukkua, joku joka kysyisi mitä kuuluu(ja myös valittaisi tiskivuoresta, se on varmaa).

Ässä melkein passitti mut suoraan suljetulle osastolle kun sanoin että oon ollut yhteydessä Futariin taas. Olinhan erittäin sekaisin ja rikki kun tapailtiin. Mutta se oli erilaista. Se oli sekoa aikaa. Nyt on vain harmaata yksinäisyyttä. Onko se nyt parempi? Ei oo. Enköhän aio vielä nähdä Futaria jos saadaan jotain järkättyä.

If I only could

Äh, aattelin ensin etten tänään tulisi taas avautumaan mutta sitten olikin ihan pakko. Kun kävin äsken röökillä partsilla niin Ee olikin siellä samaan aikaan, sattumalta. Lainasin tulta ja oltiin hiljaa. Ensimmäistä kertaa meillä ei vain ollut toisillemme mitään sanottavaa. Ennen se on johtunut riidoista mutta nyt ei ollut mitään sellaista. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa, mitään sellaista jonka olisi voinut kertoa yhden röökin aikana. "Tää ilmapiiri on taas ihan paska", Ee sanoi ja en voinut väittää vastaan. Poltin vain röökini ja en voinut edes katsoa parasta kaveriani, vai ollaanko enää parhaita kavereita?

En halunnut että mun ongelmat muuttaisi meidän välejä, mutta niin on pakostakin käynyt. Kun molemmat mun kämppikset huomaa että kun ne vain elää omaa elämäänsä, se saa mut kärsimään. Tilanne on ihan absurdi mutten voi ajatuksilleni mitään. Meidän väliin on kasvanut niin nopeasti niin syvä kuilu etten oikein tiedä miten sitä voisi enää ylittää. Mulla on niin paha olo ja Ee&Ässä ei osaa suhtautua siihen. Se vaivaa niitä, se olisi helpompi vain sivuuttaa. Mutta miten sivuuttaa tuollainen asia kun joutuu elämään sellaisen ihmisen kanssa joka kärsii?

Olen oman kotini vanki. Muualla tuntuu että elän mutta kun astun kotiovesta sisään, niin muutun mitättömäksi, melkein näkymättömäksi. Joksikin sellaiseksi minkä haluaisi mielummin sivuuttaa, minkä nähdessään tekisi mieli vain kääntää päänsä.

Onneksi kotini ei ole kaikkeni. Toisaalta kun astun kotiovestani ulos, niin kaikki on jo paljon paremmin. Töissä minulla on vastuuta ja kiirettä, aika kuluu nopeasti ja olen ahkera. En ehdi miettiä tällaisia, hoidan hommani kunnolla. Kaupungilla shoppailen, saatan nähdä kavereitani kahvilla ja puhua niitä näitä. Salilla tuntuu että elän. Juoksen, hikoilen, vien itseni äärirajoille ja hyvän treenin jälkeen askel on niin keveä. Mutta kotiin palaan aina päivän päätteeksi.

Onneksi on pakosuunnitelma. Kolmen kuukauden päästä suljen kotioven lopullisesti. Muutan maasta ja aloitan uuden elämän uusien ihmisten kanssa. Ennen ajatus tuntui liian suurelta ja pelottavalta edes käsitellä. Ennen ahdistuin miettiessäni sitä suurta elämänmuutosta kun muutan toiseen maahan ilman paluusuunnitelmaa. Mutta nyt ajatus ei pelota, se auttaa minua jaksamaan. Tämä ei ole ikuista. Enää yksi kesä Suomessa. Toivottavasti asiat täällä muuttuvat paremmalle tolalle, sillä olisi aivan kamalaa jättää ystäväni näissä tunnelmissa. Pelkään kuitenkin pahinta. Tilanne on mikä ja ainoa mikä voisi ja minkä pitäisi muuttua on oma asenteeni tähän kaikkeen. Helppoa se ei ole.

Tyhjä huone

Mulla on kaksi kämppistä. Ne on molemmat mun parhaita ystäviä. Een tunsin koulusta ja Ässän kanssa olin monta vuotta samassa jengissä. Olin niin onnellinen viime vuonna kun sain tilaisuuden muuttaa kahden niin ihanan tytön kanssa unelmakämppään. Tulisi niin hyvä vuosi! Miksei montakin tällä porukalla!

Muutettiin ja kaikki oli kuin kuvittelinkin. Biletettiin ja dokattiin yhdessä. Mutta baari-illan jälkeen ei tarvinnut enää mennä yksin kotiin vaan mun tytöt tuli samaan osoitteeseen. Voitiin kärsiä darrasta yhessä seuraavana aamuna ja polttaa ketjussa röökiä partsilla. Katottiin yhdessä iltaisin telkkaria, hengattiin ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Oli niin huoletonta ja tuntui että nyt eletään.

Nyt kun kämpässä on asuttu yli kymmenen kuukautta, niin onko asiat samalla tolalla? Osittain kyllä ja osittain ei. Käydään vieläkin aika paljon ulkona tyttöjen kanssa ja ollaan vieläkin parhaita ystejä. Muttamutta. Molemmilla tytöillä on tällä hetkellä unelmiensa miehet, joiden kanssa ne seurustelee. Molemmat on niin onnellisia jätkiensä kanssa ja haluaa viettää kaiken mahdollisen ajan "valittunsa" kanssa. Kun nähään niin jutellaan niiden parisuhteista tai huimista ongelmista("Siis tän on pakko olla over kun mun poikkis ei vastannu mun viestiin vaik se on baaris!!") Sit saan vakuutella koko illan, ettei näin varmasti ole. Sillä tiedänhän minä, seuraan erityisen läheltä kuinka nämä kaksi paria ovat niin match-made-in-heaven.

Kaikista ärsyttävintä on sääli. Mä en halua että mua säälitään, mutta eipä ole kauheasti vaihtoehtoja kun kämppä on täynnä miehiä, kuuluu vaan niin iloista kikatusta muista huoneista ja minä istun yksin huoneessani dataamassa. Mä niin tiedän että oon ansainnu parempaa mutta EN tarvitse kämppisten rohkaisevia sanoja "kyllä säkin sen vielä löydät.." Argh! Pahin kommentti oli kun Ee kerran sanoi mulle että käy mun kanssa niin paljon baarissa sen takia että toivois mun löytävän sieltä jonkun. Voih, mikä marttyyri! Mä oon käyny niin paljon Een kanssa baarissa etten vain halua uskoa että se olisi nykyään vain jotain armoseuraa mulle.

Siis eihän sinkkuilu periaatteessa ole paha, mutta kun asuu noiden kahden kanssa niin varsinkin illat tuntuu sietämättömilta. Een poikkis käytännössä asuu meillä ja Ässä on niin monet yöt omalla jätkällään. Oon nykyään vaan niin paljon yksin omissa oloissani että joskus tuntuu kuin olisin joku syrjäytynyt surkea tapaus. Ehkä mä olenkin. Alussa meillä oli kolmistaan niin kivaa että muut kaverisuhteet jäi tosi vähälle. Nyt kun tyttöjä juuri ja juuri näkee ilman toista puoliskoaan niin turha enää itkeä vanhojen kavereiden perään. Yksin tässä ollaan.

Ja kun tulee vielä se probleema vastaan, etten osaa olla yksin. En vain osaa enkä pysty! Minullahan on kaksoissisko jonka kanssa olen aina ollut erittäin tiiviisti. Lapsenakin olin aina siskon ja kavereiden kanssa, en tarvinnut omaa rauhaa missään nimessä. Sama jatkui kun kasvoin. Aina piti olla menossa kavereiden kanssa tai harrastuksissa. Aina kun jäin yksin tekemättä mitään, paikalleen, niin siitähän se alkoi. Synkät ajatukset. Heti. Se on ihan sairasta! Kyllähän yksin pitäisi osata nauttia vaikka vapaasta viikonlopusta!

E-ei. Nytkin ahdistaa niin hemmetisti. Odotan vaan että kello lyö puoli yksitoista ja voin mennä nukkumaan. Sitten tuleekin jo aamu ja pääsen töihin, kiireeseen ja ihmisten keskelle. Ei ehdi miettimään esim. näitä asioita:
"Kännykkä soi vaan kun äiti tai sisko soittaa"
"Oon syönyt ihan liikaa herkkuja yli viikon ja lihonut. Ällöä"
"Mr. Futari on selkeästi estänyt mut mesessä"
"Mr. Hifk on taas mesessä eikä puhu mulle. Tietenkään"
"Mulla on ollut niin pitkään kaikkia säätöjä, mutta tällä hetkellä ei yhtään k-e-t-ä-ä-n"
"Röökit on loppu"
"Huomenna alkaa 12 päivän työputki"
"En tiedä yhtään mitä teen juhannuksena ja varmasti tytöt haluaa vaan olla niin poikkisten kanssa vaikka ei sitä mulle suoraan sanokaan"

Äh. Mä meen röökille vaikka onkin enää kaks jäljellä. Nekin pummin Eeltä ennen kuin se lähti poikkikselleen yöks.

Tervetuloa mukaan.

Viime aikoina on tapahtunut niin paljon kaikenlaista. Huhhuh. Ehkä eniten minut herätti tämän blogin aloittamiseen oli eräs ilta kun katsoimme toisen kämppikseni kanssa Unelmien Sielunmessua ja kesken elokuvan kämppikseni heitti ilmaan tällaisen kysymyksen:

"Oletko ajatellut että menisit puhumaan jollekin ulkopuoliselle ongelmistasi? Olet ollut viime aikoina niin sekaisin suhteissa ja vaikutat aika masentuneelta.."



Hui! Minäkö terapeutille? Noh, kuulostaa aika äärimmäiseltä ratkaisulta ja ehkä en vielä ole niin pahassa jamassa. Noh, jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä mutta ajattelin nyt koittaa ensin tätä ratkaisua. Tämä vaihtoehto on ainakin paljon edullisempaa kuin maksaa 70 euroa viikossa siitä, että kävisin itkemässä ongelmiani ja pulmiani jollekin terapeutille. Ehkä sekin tulee joskus ajankohtaiseksi.



Mutta miten olen tässä jamassa? Auta armias, en itsekään tiedä. Sen tiedän että olen aina ollut e-r-i-t-t-ä-i-n epätasapainoinen yksilö. Olen taipuvainen angstaamaan ja vellomaan omissa ajatuksissani. Näin on ollut niin kauan kuin muistan mutta näen sen enemmänkin osana luonnettani kuin taipuvaisuutena masennukseen. Kiellänkö ongelmani? Ehkä.



Suurin ongelma viime aikoina on ollut se, etten ole ehtinyt/halunnut/pystynyt/jaksanut käsitellä elämäntilannettani kunnolla. Kuten sanoin, viime aikoina on sattunut ja tapahtunut mutta tuntuu etten kiireiltäni ole oikein ehtinyt miettiä näitä asioita vaan ne ovat vain kasautunut pieneen päähäni.



Miehet. Nii-in. Siitähän voisin aloittaa ongelmieni työstämisen sillä siinä on paljon käsiteltävää omalta osaltani. Pieni katsaus lähiaikoijen urpoihin jotka ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Näihin herrasmiehiin palaan varmasti vielä pian, joten pay attention:



Mr.Ensimmäinen: Seurustelin hänen kanssaan reilu vuosi sitten noin 4 kuukautta. Hän oli ensirakkauteni ja olin aivan lääpälläni. Olin vihdoin löytänyt mitä olin niin kauan etsinytkin! Hän hukutti minut ihaniin viesteihin "Olisinpa kanssasi peiton alla nyt. Perjantaihin on niin pitkä aika. Viikkoni kuluu vain koska tiedän että perjantaina näen sinut.<3"

No e-en. Mr. Ensimmäinen jätti minut todella julmasti exänsä takia ja levitti vielä tuskallisesti yksityisasioitamme eteenpäin. Hän myös kerskaili yhtesille tutuillemme miten jätti minut ja kuinka säälittävä olin. Auts.

Kesti kauan toipua tästä tapauksesta ja en varmaan koskaan pääse kokonaan yli hänestä. En kaipaa häntä, vaan ne julmuudet mitä jouduin kestää ovat kyllä jättäneet aikamoiset arvet.

Mr.Rakastunut Raksamies: Seuraava mainittava "suhteeni" sai odottaa itseään yli vuoden. Vuoden sinkkuilun jälkeen päätin ottaa härkää sarvista ja liityin deittiivustolle. Ei enää säälittäviä baaripokia, vain sitoutumisintoisia miehiä netistä! Wuhuu! Löysin Raksamiehen erittäin nopeasti sivustolta ja aktiivinen meseily alkoi. Raksamies rakastui minuuun ensimeseilyltä niin palavasti etten oikein tiennyt miten asiaan tulisi suhtautua. Enhän minä nyt niin erikoinen ole..

Noh, pian kuitenkin menimme ensitreffeille keilaamaan. Raksamies oli mukava, herttainen ja näytti ihastuksensa avoimesti. Hän oli mukava, luotettava ja ei varmasti tekisi minulle koskaan tahallaan pahaa. Mutta niinhän ajattelin ensimmäisestänikin. Menneisyyden aaveet alkoivat taas kummitella. Entä jos niin kävisi taas? Miksi luottaisin toiseen ihmiseen kun olen joutunut niin monesti vain pettymään?

Raksamies vaikutti kuitenkin luottamuksenarvoiselta, joten jatkoin hänen tapailuaan. Pian huomasinkin, että luottamus ei enää ollut suurin ongelma. Herran ihastuneisuus ja melkeinpä jopa palvonta alkoi häiritä minua toden teolla. En ollut varma omista tunteistani, joten jatkuva ihQutustekstareiden lähettely ja tunteilu alkoi nopeasti ahdistaa minua. Suhde ei ollut tasapainossa kun toinen suunnitteli jo yhteistä tulevaisuuttamme ja minä en edes tiennyt haluanko nähdä Raksamiestä huomenna. Pian aloin välttelemään Raksamiehen tapaamista ja aloin pikkuhiljaa miettiä miten päästä tästä oliosta eroon. En ollut koskaan oikeastaan joutunut jättämään ketään muuten kuin paria säätöä ilkeällä tekstiviestillä. Aikuinen kun olen, niin pian raksamieskin sai osuutensa minun "tää ei nyt toimi" -viesteistä. Siitä alkoi pitkä tekstarirumba sillä Raksamies ei ottanut uskoakseen että meidän ei enää kannattaisi yrittää uudestaan. Viimein hän kuitenkin tajusi asian laidan ja toivotti minulle ystävällisesti hyvää loppuelämää.

Mutta se ei vielä ollut Raksamiehen loppu se. Seuraavana lauantai-iltana todistin taas kuinka alkoholi voi aiheuttaa niin paljon ongelmia! Erittäin alkoholiriittoisen baari-illan jälkeen tulin yksin kotiin ja tunsin oloni erittäin yksinäiseksi. Viinanhuuruisen mielen ratkaisu? Oi kyllä, soitto Raksamiehelle! "Anteeksi kulta, en tarkoittanut mitä sanoin. Olen vain vähän sitoutumiskammoinen. Älä menetä uskoa minuun. Joo, tulepa tänne yöksi niin pidetään hauskaa." Ja niin Raksamies juoksi päätäpahkaa takaisin luokseni ja mukavan yön jälkeen ongelmat palasivat darraiseen päähäni kaksinkertaisena.

Voi ei. Pitäiskö minun jättää Raksamies toisen kerran? Ajatus soimasi omatuntoani niin paljon että päätin antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Ehkä nyt asiat olisivat toisin ja voisin vastata Raksamiehen tunteisiin samalla mitalla. Ehkä ongelmanani oli vain ollut sinkkuinen menneisyyteni..

Mutta pian huomasin että asiat eivät vain toimineet. Voi sitä ahdistusta kun tajusin toisen jättämisen olevan vain ainoa mahdollisuus. Paha ihminen olen, voi että. Nyt tajusin että

valitettavasti Raksamies ansaitsi enemmän kuin tekstiviestin, joten minä en tulisi pääsemään helpolla. Ahdistuin enemmän ja enemmän kun Raksamies ei tajunnut hienovaraisia vihjailujani vaan tuntui rakastuvan minuun enemmän ja enemmän nihkeilystäni huolimatta. Miehet! Kaikki on vain väännettävä rautalangasta!

Eräänä iltana sitten join pari lasia valkkaria rohkaisuksi ja soitin elämäni vaikeimman puhelun yli-innokkaalle ystävälleni. Tajusiko hän? Ei ei. Puhuimme yli puoli tuntia puhelimessa, yritin kaikkeni mutta ei. Loppujen lopuksi sovin vastahakoisesti että jäämme parin viikon tauolle. Samapa tuo. Tauon aikana yllättäen minulle ei tullut kertaakaan ikävä Raksamiestä. Eräänä päivä hän tekstasi minulle ja kyseli tilannetiedoitusta. Tekstarilla kaikki on vain niiiiin helpompaa ja sanoin suoraan että ei kiitos. Taas ymmärryksessä oli ongelmia ja sain hänet vihdoin tajuamaan vasta siinä vaiheessa kun kerroin minulla olevan jo uusi mies kierroksessa, joka vastasi enemmän sitä mitä hain. Ja enpä valehdellut sillä..

Mr. Hifk:oli kaikkea mitä olisin voinut toivoa! Ikää oli tarpeeksi, hän oli niin hyvännäköinen, hauska, itsevarma ja kerrassaan täydellinen. Deittisaitilta napatun komistuksen ja minun mesekeskustelut olivat aivan omalla tasolla! Heitimme niin hyvää läppää sellaisella syötöllä etten voinut kuin ihmetellä hyvää tuuriani. Tähänkin rakkaustarinaan kuitenkin liittyi koukku: Hifk oli kunnon pelimies ja kertoi ettei ollut seurustellut vakavasti yli neljään vuoteen koska kyllästyi niin helposti tapailemiinsa tyttöihin. Mutta ehkä hän oli vain tutustunut vääriin tyttöihin? Ehkä minä olinkin se oikea mitä hän oli odottanut? Meseilimme aktiivisesti, mutta minusta alkoi pian tuntua etteivät asiat edistyneet. Hän ei ehdottanut tapaamista ja vihdoin kun asia tuli puheeksi hän kertoi lähtevänsä lätkäkavereidensa kanssa viikoksi Leville riehumaan. Olin aivan murtunut! Vielä viikko ja ties mitä Levillä kävisi.

Se oli elämäni pisimpiä viikkoja mutta aikaa helpotti se, että Hifk soitteli minulle sympaattisia kännipuheluja melkein päivittäin. Oli niin outoa tuntea joku ihminen niin hyvin vaikka emme olleet koskaan edes tavanneet! Miten pystyin ihastumaan johonkin ihmiseen niin palavasti ilman real-life kontaktia?

Mutta kun Levi-matka oli vihdoin ohi, niin tapasimme. Ah! Olin taivaassa! Kutsuin Hifkin meille, soitin romanttista musiikkia makoillessamme sängyllä. Sanoja ei tarvittu, olimme vain toistemme lähellä ja harrastimme parasta pussailua koskaan. Olin niin onnellinen!

Mutta eipä se kauan kestänyt. Hifkistä ei kuulunut melkein viikkoon mitään ja olin niin maassa. Pian kuitenkin satuimme meseen samaan aikaan ja sanaharkan jälkeen sovimme että näemme uudestaan hänen luonaan. Tämä visiitti muutti kaiken. Olin rakentanut Hifkistä unelmien prinssin mutta hän ei selvästikään halunnut olla sellainen. Turhauduin ja kiukuttelin hänelle koko illan. Unelmani oli palasina mutta elättelin silti toivoa.

Turhaa se oli sillä Hifkistä ei enää kuulunut. Satuin hänen kanssaan meseen mutta kaikki oli muuttunut. Tiesin että suuret kuvitelmani olivat murskana ja minut oli taas jätetty.

En päässyt kuitenkaan Hifkistä yli. Eräänä kännisenä lauantaiyönä aloin sitten tekstailla hänelle ja Hifk tulikin meille yöksi. Villin yön jälkeen tuli kiusallinen aamu. "Katellaan", Hifk sanoi lähtiessään mutta tiesimme molemmat mitä se tarkoitti.

Kun vielä seuraavanakin viikonloppuna tekstasin hänelle kännipäissään päätin että tälle säälittävyydelle on tultava loppu! Kebabravintolassa pilkun jälkeen poistin kaikki Hifkin söpöt viestit ja hänen numeronsa lopullisesti kännykästäni. Nyt ainoa kosketukseni Hifkiin on kun hän kirjautuu sisään messengeriin, mutta ei koskaan puhu minulle. Surullista mutta totta.

Hifkin jälkeen ajattelin pitää taukoa miehistä(=itsekkäistä kusipäistä), mutta...

Mr.Futari: astui elämääni nopeammin kuin tajusinkaan. Pian mesesin samaiselta deittisaitilta löytyneen Futarin kanssa ja ensitapaamiseni hänen kanssaan oli erään kännisen baari-illan jälkeinen yönvietto. Hän oli ollut illan kotona ja pyysi minut yöksi. Kännissä otin sitten taksin hänen luokseen ja ongelmat alkoivat välittömästi. Hän ei halunnutkaan harrastaa kanssani seksiä eikä edes pussailla! Mitä ihmettä? Miksi minut sitten kutsuttiin keskellä yötä miehen kotiin? Olin aivan ymmälläni. "Mitä sä sit haluut?" "Tavata vaan jonkun kivan tyypin", kuului yllättävä vastaus.

Aamulla oli kuitenkin Futarin mieli muuttunut ja harrastimme erittäin tylsää pikaseksiä ennen kuin lähdin kotiin. Ajattelin etten kuulisi tapauksesta enää mutta yllätyksekseni kun olin muutaman päivän päästä apteeksissa ostamassa raskaustestiä(muistoja Hifkin ajoilta, mutta onneksi väärä hälytys) niin puhelimeni soi. Futari halusikin vielä nähdä minua ja niin aloitimme ajanjakson ongelmaisena parina.

Futari on yksinäinen sielu. Futari näyttää normaalilta, mutta ei sitä ole. Esimerkkejä:

-Futari ei suostunut sopimaan tapaamista kuin samalle päivälle, koska"jos huomen ei oliskaan fiilistä niin olis vähän tyhmä peruu"

-Futari arvosteli aina kämppämme siisteyttä, elämäntyyliäni, dokaustani ja oikeastaan kaikkea mikä liittyi minuun ja kämppiksiini

-Futari käyttäytyi erittäin tökerösti toista kämppistäni kohtaan koska oletti tämän pettävän poikaystäväänsä

-Futari ei koskaan suostunut pussaamaan minua

-Futarin seksi oli jotain aivan järkyttävää, ei mitään esilämmittelyä. Hän ei edes jaksanut ottaa minulta muita vaatteita pois kuin alushousuni!

Koska Futarin kanssa ei voinut kiistellä tai tehdä kompromissejä pidin tämän kaiken sisälläni ja pian olin hermoraunio. Kun eräänä iltana Futari ei suostunut ottamaan minua kylään vaikka vain yksin isttui himassaan ("Mä haluisin olla sun kaa tänään. Ei tekis mieli olla yksin.." "No etkö sä oikeasti yhtä yötä kestä yksin?") niin ajattelin että nyt sai tämä hulluus loppua. En enää ottanut Futariin yhteyttä. Hän kuitenkin soitteli minulle pari kertaa ja ihmettelin eikö hän ollut tajunnut kuinka erilaisia olimme?

Noh, eräänä kännisenä baari-iltana(taas kerran) tekstasin hänelle ettei enää ottaisi minuun yhteyttä. Pian Futari soitti minulle ja avauduin hänelle puhelimessa. Puhuimme kaikesta ja ehkä sain jotakin järkeä taottua hänen päähänsä. Ei hän paha ihminen ole, mutta tuolla asenteella jää erakoksi ikuisesti... Noh, kuten yleensäkin rehellisyys taisi olla hänelle hieman liikaa sillä en ole kuullut Futarista nyt melkein viikkoon. Ehkä on parasta että jätämme tämän nyt tähän.

Tässä on lähtöasetelma blogilleni. Tarkoitukseni on käydä läpi vanhoja käsittelemättömiä asioitani ja tietenkin kertoa ajankohtaisemmistakin sattumuksistani sopivassa suhteessa. Mutta kaiken kaikkiaan tämä ei ole "mitä tein tänään" -blogi vaan kanava minulle käsitellä niitä asioita jotka sillä hetkellä ovat pinnalla. Nyt käsittelen paljon menneisyyttäni, koska se vaikuttaa niin paljon tämänhetkisiin fiiliksiini.

Joten tervetuloa kurkistamaan mieleni sisään. Terapian tarpeessa? Päätä itse.