If I only could

Äh, aattelin ensin etten tänään tulisi taas avautumaan mutta sitten olikin ihan pakko. Kun kävin äsken röökillä partsilla niin Ee olikin siellä samaan aikaan, sattumalta. Lainasin tulta ja oltiin hiljaa. Ensimmäistä kertaa meillä ei vain ollut toisillemme mitään sanottavaa. Ennen se on johtunut riidoista mutta nyt ei ollut mitään sellaista. Kummallakaan ei ollut mitään sanottavaa, mitään sellaista jonka olisi voinut kertoa yhden röökin aikana. "Tää ilmapiiri on taas ihan paska", Ee sanoi ja en voinut väittää vastaan. Poltin vain röökini ja en voinut edes katsoa parasta kaveriani, vai ollaanko enää parhaita kavereita?

En halunnut että mun ongelmat muuttaisi meidän välejä, mutta niin on pakostakin käynyt. Kun molemmat mun kämppikset huomaa että kun ne vain elää omaa elämäänsä, se saa mut kärsimään. Tilanne on ihan absurdi mutten voi ajatuksilleni mitään. Meidän väliin on kasvanut niin nopeasti niin syvä kuilu etten oikein tiedä miten sitä voisi enää ylittää. Mulla on niin paha olo ja Ee&Ässä ei osaa suhtautua siihen. Se vaivaa niitä, se olisi helpompi vain sivuuttaa. Mutta miten sivuuttaa tuollainen asia kun joutuu elämään sellaisen ihmisen kanssa joka kärsii?

Olen oman kotini vanki. Muualla tuntuu että elän mutta kun astun kotiovesta sisään, niin muutun mitättömäksi, melkein näkymättömäksi. Joksikin sellaiseksi minkä haluaisi mielummin sivuuttaa, minkä nähdessään tekisi mieli vain kääntää päänsä.

Onneksi kotini ei ole kaikkeni. Toisaalta kun astun kotiovestani ulos, niin kaikki on jo paljon paremmin. Töissä minulla on vastuuta ja kiirettä, aika kuluu nopeasti ja olen ahkera. En ehdi miettiä tällaisia, hoidan hommani kunnolla. Kaupungilla shoppailen, saatan nähdä kavereitani kahvilla ja puhua niitä näitä. Salilla tuntuu että elän. Juoksen, hikoilen, vien itseni äärirajoille ja hyvän treenin jälkeen askel on niin keveä. Mutta kotiin palaan aina päivän päätteeksi.

Onneksi on pakosuunnitelma. Kolmen kuukauden päästä suljen kotioven lopullisesti. Muutan maasta ja aloitan uuden elämän uusien ihmisten kanssa. Ennen ajatus tuntui liian suurelta ja pelottavalta edes käsitellä. Ennen ahdistuin miettiessäni sitä suurta elämänmuutosta kun muutan toiseen maahan ilman paluusuunnitelmaa. Mutta nyt ajatus ei pelota, se auttaa minua jaksamaan. Tämä ei ole ikuista. Enää yksi kesä Suomessa. Toivottavasti asiat täällä muuttuvat paremmalle tolalle, sillä olisi aivan kamalaa jättää ystäväni näissä tunnelmissa. Pelkään kuitenkin pahinta. Tilanne on mikä ja ainoa mikä voisi ja minkä pitäisi muuttua on oma asenteeni tähän kaikkeen. Helppoa se ei ole.